Neljä myötätuntoista sanaa jäi mieleen koko loppuelämäksi

Olin lukiossa, kun hyvä ystäväni hukkui. Onnettomuus oli valtavan traaginen tapahtuma, jota käsiteltiin iltapäivälehtien lööpeissä. 

Sinä vuonna joinakin aamuina oli vaikea nousta sängystä. Illalla olin saattanut itkeä itseni nukuksiin ja aamulla heräsin aivan muissa maailmoissa. Näin usein painajaisia, joissa kahlasin pimeässä, kylmässä vedessä etsimässä ruumista.

Silloin käytössä oli paperiset poissaololaput, joiden avulla piti selvittää, miksi oli ollut poissa tai myöhästynyt. Kirjoitin enkunopelle: ”Suru hyvän ystävän hukkumisesta on välillä liian suuri enkä jaksa aina nousta kouluun ajoissa.” 

Opettaja luki lapun ja pysähtyi hetkeksi sen äärelle. Sitten hän katsoi vakavana minua ja sanoi: ”Onpa valtavan surullinen tapahtuma.” Eikä sitten muuta. 

Mutta äänestä kuului myötätunto ja se, että opettaja otti asian vastaan. Hän ei työntänyt sitä pois tai ollut kuin ei olisi ymmärtänyt. Hän luki selitykseni, ymmärsi sen ja kommentoi asiaa neljällä sanalla, mutta ne sanat jäivät mieleeni.

Tänä aamuna tilanne tuli yhtäkkiä muistojen kätköistä mieleeni, kun analysoin omaa tutkimusaineistoani. Opettajan työ vaatii välillä herkkyyttä tunnistaa tilanteet, joissa muutama lempeä sana ja lämmin katse voivat tehdä paljon.

Itse muistan tuosta tilanteesta päällimmäisenä helpotuksen tunteen: opettaja ei suuttunutkaan, ei maininnut poissaolojen negatiivisesta vaikutuksesta oppimiseen tai tekemättömistä tehtävistä. Hän ymmärsi. Kohtasi nuoren lukiolaisen surevana oppilaana. Se tuntui hyvältä ja helpottavalta. 

Sen jälkeen tiesin myös, että voin mennä tämän opettajan tunneille, vaikka en olisikaan parhaimmillani.

Pieni hetki, iso vaikutus.