Yli vuosi ilman hymyä
“Ihanaa, saan mennä kauppaan maski naamalla. En haluakaan, että kukaan tuntee minua. Kunpa voisi aina pysyä tällä tavalla piilossa.”
Hyvin nopeasti säikähdän ajatuksiani ja päädyn kysymään mielessäni: entä jos maski kasvoilla kulkevien ihmisten maailma onkin kylmä, kova ja julma maailma? Entä jos maski antaa meille mahdollisuuden piilottaa oma inhimillisyytemme toisilta, ja katkoo näin yhteyksiä väliltämme?
Kasvatustieteilijänä ja tunnekasvatusta tutkivana opettajana olen viimeisen vuoden ajan pohtinut, millaisia vaikutuksia maskien käyttö saa aikaan kehittyvissä lapsissa ja nuorissa. Korostan, että minulla ei ole lääketieteellistä osaamista enkä kirjoita nyt siitä näkökulmasta.
Sen sijaan tiedän jotain tunteista koululuokassa. Rajoituksilla ja rokotuksilla on ollut paikkansa, mutta pitäisikö meidän puhua nyt maskien pitkäaikaisen käytön ei-toivotuista vaikutuksista?
Maskin takaa lämpö ja hellyys eivät välity
Kysyin aiemmin omalla sosiaalisen median tilillä, miten toiset kollegat ovat kokeneet maskit opettajan työssä. Vastaukset olivat pysäyttäviä. Yksi toisen asteen opettaja kuvasi, miten välillä säikähtää omaa kylmyyttään – maskin takaa on vaikea kokea samanlaisia lämmön tunteita opiskelijoita kohtaan kuin kasvot paljaina. Toinen kollega kirjoitti pohtineensa, että surun ja hämmennyksen hetkellä oppilaalla tulisi olla oikeus nähdä opettajan turvalliset ja myötätuntoiset kasvot.
Aika moni opettaja kertoi miettineensä maskien ei-toivottuja vaikutuksia, mutta ei ollut uskaltanut aiemmin puhua siitä kenenkään kanssa. Jaan itsekin saman pelon.
Tuntuu surulliselta ajatella, että erilaisten reaktioiden pelossa emme uskalla puhua siitä, mikä meidät ihmisinä yhdistää toisiimme - siitä, että olemme tuntevia olentoja. Eikö meillä nimenomaan pitäisi olla lupa jakaa haparoivat ja hähmäisetkin huoliajatukset toistemme kanssa?
Eräs kollega kirjoitti: “Itse olen ottanut uudet seiskat vastaan maski päässä eivätkä he ole nähneet koskaan ilmeitäni. Opettajana on ollut vaikeaa muistaa oppilaita, koska näen vain heidän silmänsä - nimien muistaminen vaikeutuu, kun en näe kokonaisia kasvoja ja kestää muutenkin pidempään luoda yhteys uusiin oppilaisiin!
Tuntuu myös, että oppitunneilla kommunikaatio on jollain tasolla muuttunut. En saa samanlaista sanatonta palautetta ja yhteyttä oppilaisiin. Esim. saatan virnistää puhuessani vähän kevyemmin jostain aiheesta, tai hymyillä kevyesti, osoittaa pienin elein sitä sävyä millä aiheista puhun. Oppilaat eivät pysty rekisteröimään tätä kuten ennen, eivätkä pysty vastaamaan tähän.”
Monet kollegat puhuvat siitä, kuinka ahdistuneita lapset ja nuoret tällä hetkellä ovat. Eräs kokenut opettaja kuvasi: “Koskaan aikaisemmin työuran aikana en ole kohdannut niin paljon niin ahdistuneita nuoria kuin nyt.” Minulla herää siitä kysymys, miten kasvojen peittäminen vaikuttaa lasten ja nuorten emotionaaliseen hyvinvointiin?
"Onko meillä Suomessa
riittävästi osaamista arvioida sitä,
kuinka maskien pitkäaikainen käyttö
vaikuttaa lasten ja nuorten
emotionaaliseen kehitykseen?
Muutama eri alalla työskentelevä tuttava kirjoitti myös siitä, että vastaanottotyössä maski ei ole juurikaan haitannut yhteyden muodostamista toiseen ihmiseen. Varmasti näin onkin. Koulussa tilanne on kuitenkin täysin eri. Oppilasryhmän ja opettajan välistä yhteyttä ei voi verrata tilanteeseen vastaanotolla, jossa on kohtaavat vain kaksi ihmistä kerrallaan.
Opettajana luon työrauhaa sanoilla, rakennan myönteistä tunneilmapiiriä katseella ja osoitan erityiselle oppilaalle hymyllä, että kaikki on hyvin, voit olla rauhassa. Samalla opetan. Opettajana luon mikrotason synkroniaa niin monilla keinoilla niin usean ihmisen kanssa yhtä aikaa, että en voi edes sanoin kuvata sitä.
Ihmisen syvin tarve on muodostaa yhteys toisten kanssa
Meidät ihmiset on tehty siten, että syvin tarpeemme on muodostaa yhteys toisten kanssa. Tunnetutkija Daniel Golemanin mukaan ”sosiaaliset aivot” ovat elimistömme biologinen järjestelmä, joka jatkuvasti virittää meitä kohtaamiemme ihmisten aaltopituudelle. Aivojen mantelitumake saa meidät tarkastelemaan automaattisesti jokaista tapaamaamme henkilöä selvittääksemme, herättääkö hän meissä luottamusta.
Aivoissamme on myös erityisiä soluja, jotka edistävät kykyämme kokea myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan. Niiden ansiosta aikuisten toimintaa seuratessaan lapset tallentavat aivoihinsa kokonaisen valikoiman tunne- ja käyttäytymismalleja. '
"Moni opettaja kertoi miettineensämaskien ei-toivottuja vaikutuksia, mutta ei ollut uskaltanut aiemmin puhua siitä kenenkään kanssa."
Goleman painottaa, että sosiaalinen kanssakäyminen jopa muovaa aivojamme. Kohtaamiset toisten ihmisten kanssa jättävät aivoihimme jäljen, ja muovaavat näin hermoverkkojamme. Ja kun näemme toisen ihmisen kasvoilla tunteita, kasvolihaksemme alkavat automaattisesti heijastaa niitä. Esimerkiksi ilme, joka kertoo kivusta tai surusta, saa meidät kokemaan myötätuntoa. Samaan tapaan toisen ihmisen rauhoittava hymy vaikuttaa meihin rauhoittavasti.
Hermosto välittää pienimmänkin tunteenhäivähdyksen kasvolihaksiin, ja silloinkin kun sanamme ovat teeskenneltyjä, kasvomme kertovat totuuden.
Kasvokkain käyty kontakti on siis kehittyvän lapsen ja nuoren kannalta elintärkeää. Goleman kuvaa, että kun virittäydymme jonkun aaltopituudelle, omaksumme väistämättä myös hänen tunteensa. Tämän ominaisuuden vuoksi voimme kokea empatiaa toisiamme kohtaan. Voimme ymmärtää, miltä toisesta tuntuu.
Ajatellaanpa, että tämä oppimismahdollisuus jäisi käyttämättä. Millaisia aikuisia lapsistamme kasvaa, jos heille ei lapsuusaikana anneta mahdollisuutta harjoitella eri tunnerekisterin kanssa elämistä, luontevasti kasvokkaisissa kohtaamisissa päivittäin?
Katsekontakti, ilmeet, eleet ja synkronia rakentavat tietä empatialle
Goleman huomauttaa myös, että vaikka katsekontakti avaa tien empatiaan, se ei yksin riitä. Sopusointuinen tila vaatii syntyäkseen myönteistä värähtelyä, joka ilmenee erityisesti äänensävyssä ja ilmeissä. Tarvitaan synkroniaa, joka johtaa meidät yhteiseen, jaettuun tilaan. Synkronia tarvitsee kasvojen ilmeitä, niitä pikkuhiljaa kasvavia ja vaihtelevia eleitä, joilla ilmaisemme: kuulen sinua, ymmärrän sinua, jaan kanssasi tämän kokemuksen ja tilanteen.
"Esimerkiksi ilme, joka kertoo kivusta tai surusta,
saa meidät kokemaan myötätuntoa.
Samaan tapaan toisen ihmisen rauhoittava
hymy vaikuttaa meihin rauhoittavasti."
Kun pääsemme toisen ihmisen kanssa synkroniaan ja löydämme aidon yhteyden, vartalomme kehonkieli sekä kasvojen ilmeet ja eleet ilmaisevat tunteita vapautuneesti. Mikrotason synkroniasta seuraa läheisyyden tunne: tuntuu kuin pääsisimme mukaan toisen kokemukseen. Synkronian puute puolestaan aiheuttaa meissä levottomuutta, jähmettyneisyyttä.
Osa lapsistamme ja nuoristamme on elänyt lähes kaksi vuotta katsoen aikuisia, joiden kasvoista puolet on peitetty. Vuosi ilman lämmintä hymyä opettajan tai hoitajan kasvoilla. Vuosi ilman sen näkemistä, kuinka aikuisen kasvoille pikkuhiljaa leviävä ilme vakuuttaa: ”Olen tässä, hyväksyn sinut ja ajattelen sinusta lämpimiä ajatuksia.”
Kohti myötätunnon ja yhteyden jälleenrakennustalkoita
Tätä kaikkea pohtiessani minulla herää kysymyksiä. Onko meillä Suomessa riittävästi osaamista arvioida sitä, kuinka maskien pitkäaikainen käyttö vaikuttaa lasten ja nuorten emotionaaliseen kehitykseen? Entä jos sillä onkin vakavia vaikutuksia lasten ja nuorten kykyyn kokea myötätuntoa, ja tunnistaa omia sekä toisten ihmisten tunnetiloja?
Onko meillä olemassa riittävästi tutkimusta koskien luokkahuoneen tunneilmapiiriä sekä lasten ja nuorten emotionaalista kehitystä? Olisi kiinnostavaa kuulla, mihin tutkimuksiin AVIt ovat tukeutuneet suosituksia/päätöksiä tehdessään: onko esimerkiksi tehty laajoja vertailuja siitä, mikä merkitys kasvokkain tapahtuvalla vuorovaikutuksella on yksilön tunnekyvykkyyden kehittymiselle?
Kysyn näitä ihan aidosti kiinnostuneena, koska en ole tällaista keskustelua ainakaan mediassa laajasti nähnyt. Viime viikolla THL kertoi, että maskisuositusta ei koskaan tarkoitettu kouluihin eikä työpaikoille, vaan vapaa-aikaan, julkiseen liikenteeseen jne.
Tänään THL purki yleisen maskisuosituksen. On kiinnostavaa nähdä, olemmeko nyt valmiita käymään rakentavaa ja analyyttistä keskustelua maskien käytön vaikutuksesta, huomioiden erityisesti kasvavien lasten ja nuorten emotionaalinen kehitys.
"Meillä taitaa olla edessä
jälleenrakennustalkoot,
joiden myötä opettelemme
kohtaamaan toisemme kasvotusten."
Lopuksi vielä pysäyttävä huomio.
Aiemmin pahuus on piilotettu peittämällä kasvot – eikä varmaankaan pelkästään siksi, että kasvoja ei tunnistettaisi, vaan kasvot peitettynä on helpompi toimia epäinhimillisesti. Kun maskeja on käytetty vuosikaupalla, ovat hyvyys ja sen tuomat hymyt jäävät myös piiloon.
Meillä taitaa olla edessä jälleenrakennustalkoot, joiden myötä opettelemme kohtaamaan toisemme kasvotusten. Saakoon hymy, lämpö ja hellyys välittyä kasvoiltamme niin luokkahuoneissa kuin sen ulkopuolellakin.
Paljastamalla kasvomme annamme itsellemme ja toisille mahdollisuuden kokea myötätuntoa ja yhteyden tunnetta. Olemme tuntevia olentoja – tarvitsemme kasvoja ilmaistaksemme myös niitä tunteita, joita on ehkä sanoilla vaikea tavoittaa.
“Ihanaa, saan mennä kauppaan maski naamalla. En haluakaan, että kukaan tuntee minua. Kunpa voisi aina pysyä tällä tavalla piilossa.”
Hyvin nopeasti säikähdän ajatuksiani ja päädyn kysymään mielessäni: entä jos maski kasvoilla kulkevien ihmisten maailma onkin kylmä, kova ja julma maailma? Entä jos maski antaa meille mahdollisuuden piilottaa oma inhimillisyytemme toisilta, ja katkoo näin yhteyksiä väliltämme?
Kasvatustieteilijänä ja tunnekasvatusta tutkivana opettajana olen viimeisen vuoden ajan pohtinut, millaisia vaikutuksia maskien käyttö saa aikaan kehittyvissä lapsissa ja nuorissa. Korostan, että minulla ei ole lääketieteellistä osaamista enkä kirjoita nyt siitä näkökulmasta.
Sen sijaan tiedän jotain tunteista koululuokassa. Rajoituksilla ja rokotuksilla on ollut paikkansa, mutta pitäisikö meidän puhua nyt maskien pitkäaikaisen käytön ei-toivotuista vaikutuksista?
Maskin takaa lämpö ja hellyys eivät välity
Kysyin aiemmin omalla sosiaalisen median tilillä, miten toiset kollegat ovat kokeneet maskit opettajan työssä. Vastaukset olivat pysäyttäviä. Yksi toisen asteen opettaja kuvasi, miten välillä säikähtää omaa kylmyyttään – maskin takaa on vaikea kokea samanlaisia lämmön tunteita opiskelijoita kohtaan kuin kasvot paljaina. Toinen kollega kirjoitti pohtineensa, että surun ja hämmennyksen hetkellä oppilaalla tulisi olla oikeus nähdä opettajan turvalliset ja myötätuntoiset kasvot.
Aika moni opettaja kertoi miettineensä maskien ei-toivottuja vaikutuksia, mutta ei ollut uskaltanut aiemmin puhua siitä kenenkään kanssa. Jaan itsekin saman pelon.
Tuntuu surulliselta ajatella, että erilaisten reaktioiden pelossa emme uskalla puhua siitä, mikä meidät ihmisinä yhdistää toisiimme - siitä, että olemme tuntevia olentoja. Eikö meillä nimenomaan pitäisi olla lupa jakaa haparoivat ja hähmäisetkin huoliajatukset toistemme kanssa?
Eräs kollega kirjoitti: “Itse olen ottanut uudet seiskat vastaan maski päässä eivätkä he ole nähneet koskaan ilmeitäni. Opettajana on ollut vaikeaa muistaa oppilaita, koska näen vain heidän silmänsä - nimien muistaminen vaikeutuu, kun en näe kokonaisia kasvoja ja kestää muutenkin pidempään luoda yhteys uusiin oppilaisiin!
Tuntuu myös, että oppitunneilla kommunikaatio on jollain tasolla muuttunut. En saa samanlaista sanatonta palautetta ja yhteyttä oppilaisiin. Esim. saatan virnistää puhuessani vähän kevyemmin jostain aiheesta, tai hymyillä kevyesti, osoittaa pienin elein sitä sävyä millä aiheista puhun. Oppilaat eivät pysty rekisteröimään tätä kuten ennen, eivätkä pysty vastaamaan tähän.”
Monet kollegat puhuvat siitä, kuinka ahdistuneita lapset ja nuoret tällä hetkellä ovat. Eräs kokenut opettaja kuvasi: “Koskaan aikaisemmin työuran aikana en ole kohdannut niin paljon niin ahdistuneita nuoria kuin nyt.” Minulla herää siitä kysymys, miten kasvojen peittäminen vaikuttaa lasten ja nuorten emotionaaliseen hyvinvointiin?
riittävästi osaamista arvioida sitä,
kuinka maskien pitkäaikainen käyttö
vaikuttaa lasten ja nuorten
emotionaaliseen kehitykseen?
Muutama eri alalla työskentelevä tuttava kirjoitti myös siitä, että vastaanottotyössä maski ei ole juurikaan haitannut yhteyden muodostamista toiseen ihmiseen. Varmasti näin onkin. Koulussa tilanne on kuitenkin täysin eri. Oppilasryhmän ja opettajan välistä yhteyttä ei voi verrata tilanteeseen vastaanotolla, jossa on kohtaavat vain kaksi ihmistä kerrallaan.
Opettajana luon työrauhaa sanoilla, rakennan myönteistä tunneilmapiiriä katseella ja osoitan erityiselle oppilaalle hymyllä, että kaikki on hyvin, voit olla rauhassa. Samalla opetan. Opettajana luon mikrotason synkroniaa niin monilla keinoilla niin usean ihmisen kanssa yhtä aikaa, että en voi edes sanoin kuvata sitä.
Ihmisen syvin tarve on muodostaa yhteys toisten kanssa
Meidät ihmiset on tehty siten, että syvin tarpeemme on muodostaa yhteys toisten kanssa. Tunnetutkija Daniel Golemanin mukaan ”sosiaaliset aivot” ovat elimistömme biologinen järjestelmä, joka jatkuvasti virittää meitä kohtaamiemme ihmisten aaltopituudelle. Aivojen mantelitumake saa meidät tarkastelemaan automaattisesti jokaista tapaamaamme henkilöä selvittääksemme, herättääkö hän meissä luottamusta.
Aivoissamme on myös erityisiä soluja, jotka edistävät kykyämme kokea myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan. Niiden ansiosta aikuisten toimintaa seuratessaan lapset tallentavat aivoihinsa kokonaisen valikoiman tunne- ja käyttäytymismalleja. '
Goleman painottaa, että sosiaalinen kanssakäyminen jopa muovaa aivojamme. Kohtaamiset toisten ihmisten kanssa jättävät aivoihimme jäljen, ja muovaavat näin hermoverkkojamme. Ja kun näemme toisen ihmisen kasvoilla tunteita, kasvolihaksemme alkavat automaattisesti heijastaa niitä. Esimerkiksi ilme, joka kertoo kivusta tai surusta, saa meidät kokemaan myötätuntoa. Samaan tapaan toisen ihmisen rauhoittava hymy vaikuttaa meihin rauhoittavasti.
Hermosto välittää pienimmänkin tunteenhäivähdyksen kasvolihaksiin, ja silloinkin kun sanamme ovat teeskenneltyjä, kasvomme kertovat totuuden.
Kasvokkain käyty kontakti on siis kehittyvän lapsen ja nuoren kannalta elintärkeää. Goleman kuvaa, että kun virittäydymme jonkun aaltopituudelle, omaksumme väistämättä myös hänen tunteensa. Tämän ominaisuuden vuoksi voimme kokea empatiaa toisiamme kohtaan. Voimme ymmärtää, miltä toisesta tuntuu.
Katsekontakti, ilmeet, eleet ja synkronia rakentavat tietä empatialle
Goleman huomauttaa myös, että vaikka katsekontakti avaa tien empatiaan, se ei yksin riitä. Sopusointuinen tila vaatii syntyäkseen myönteistä värähtelyä, joka ilmenee erityisesti äänensävyssä ja ilmeissä. Tarvitaan synkroniaa, joka johtaa meidät yhteiseen, jaettuun tilaan. Synkronia tarvitsee kasvojen ilmeitä, niitä pikkuhiljaa kasvavia ja vaihtelevia eleitä, joilla ilmaisemme: kuulen sinua, ymmärrän sinua, jaan kanssasi tämän kokemuksen ja tilanteen.
"Esimerkiksi ilme, joka kertoo kivusta tai surusta,
saa meidät kokemaan myötätuntoa.
Samaan tapaan toisen ihmisen rauhoittava
hymy vaikuttaa meihin rauhoittavasti."
Kun pääsemme toisen ihmisen kanssa synkroniaan ja löydämme aidon yhteyden, vartalomme kehonkieli sekä kasvojen ilmeet ja eleet ilmaisevat tunteita vapautuneesti. Mikrotason synkroniasta seuraa läheisyyden tunne: tuntuu kuin pääsisimme mukaan toisen kokemukseen. Synkronian puute puolestaan aiheuttaa meissä levottomuutta, jähmettyneisyyttä.
Osa lapsistamme ja nuoristamme on elänyt lähes kaksi vuotta katsoen aikuisia, joiden kasvoista puolet on peitetty. Vuosi ilman lämmintä hymyä opettajan tai hoitajan kasvoilla. Vuosi ilman sen näkemistä, kuinka aikuisen kasvoille pikkuhiljaa leviävä ilme vakuuttaa: ”Olen tässä, hyväksyn sinut ja ajattelen sinusta lämpimiä ajatuksia.”
Kohti myötätunnon ja yhteyden jälleenrakennustalkoita
Tätä kaikkea pohtiessani minulla herää kysymyksiä. Onko meillä Suomessa riittävästi osaamista arvioida sitä, kuinka maskien pitkäaikainen käyttö vaikuttaa lasten ja nuorten emotionaaliseen kehitykseen? Entä jos sillä onkin vakavia vaikutuksia lasten ja nuorten kykyyn kokea myötätuntoa, ja tunnistaa omia sekä toisten ihmisten tunnetiloja?
Onko meillä olemassa riittävästi tutkimusta koskien luokkahuoneen tunneilmapiiriä sekä lasten ja nuorten emotionaalista kehitystä? Olisi kiinnostavaa kuulla, mihin tutkimuksiin AVIt ovat tukeutuneet suosituksia/päätöksiä tehdessään: onko esimerkiksi tehty laajoja vertailuja siitä, mikä merkitys kasvokkain tapahtuvalla vuorovaikutuksella on yksilön tunnekyvykkyyden kehittymiselle?
Kysyn näitä ihan aidosti kiinnostuneena, koska en ole tällaista keskustelua ainakaan mediassa laajasti nähnyt. Viime viikolla THL kertoi, että maskisuositusta ei koskaan tarkoitettu kouluihin eikä työpaikoille, vaan vapaa-aikaan, julkiseen liikenteeseen jne.
Tänään THL purki yleisen maskisuosituksen. On kiinnostavaa nähdä, olemmeko nyt valmiita käymään rakentavaa ja analyyttistä keskustelua maskien käytön vaikutuksesta, huomioiden erityisesti kasvavien lasten ja nuorten emotionaalinen kehitys.
"Meillä taitaa olla edessä
jälleenrakennustalkoot,
joiden myötä opettelemme
kohtaamaan toisemme kasvotusten."
Lopuksi vielä pysäyttävä huomio.
Aiemmin pahuus on piilotettu peittämällä kasvot – eikä varmaankaan pelkästään siksi, että kasvoja ei tunnistettaisi, vaan kasvot peitettynä on helpompi toimia epäinhimillisesti. Kun maskeja on käytetty vuosikaupalla, ovat hyvyys ja sen tuomat hymyt jäävät myös piiloon.
Meillä taitaa olla edessä jälleenrakennustalkoot, joiden myötä opettelemme kohtaamaan toisemme kasvotusten. Saakoon hymy, lämpö ja hellyys välittyä kasvoiltamme niin luokkahuoneissa kuin sen ulkopuolellakin.
Paljastamalla kasvomme annamme itsellemme ja toisille mahdollisuuden kokea myötätuntoa ja yhteyden tunnetta. Olemme tuntevia olentoja – tarvitsemme kasvoja ilmaistaksemme myös niitä tunteita, joita on ehkä sanoilla vaikea tavoittaa.