"Tunnekasvatus on hömpötystä" - vai "Tunnekasvatuksella on merkitystä?"

 

"Tunnetaidot ovat hömpötystä ja kiusaajat pitäisi heittää pois koulusta" – Törmäsin tämän tyyliseen sosiaalisen median keskusteluun vastikään. Kirjoittaja oli toki nuori ja vailla alan koulutusta tai osaamista, mutta sitä ihmettelin, että niin moni aikuinen asettui tukemaan tätä väitettä. 

Toisaalta on helppo leimata tunnekasvatus hömpötykseksi, jos ei ole saanut kokea käytännössä sen vaikutuksia.

En ota tässä tekstissä kantaa kiusatun kokemuksiin (mutta lähetän valtavasti myötätuntoa ja lämpimiä ajatuksia), vaan pyrin ilmentämään, miksi tunnekasvatuksella on merkitystä.

 

Kuvitellaanpa kaksi tilannetta. Koululuokassa esiintyy kiusaamista ja ratkaisuna ei ole opetella elämään yhdessä tunnekasvatuksen keinoin vaan heittää kiusaajat pois luokasta ja koulusta. Mistä heitä etsitään muutaman vuoden päästä? Ehkä kadulta, ehkä radikalisoituneista piireistä ja mielenosoituksista. Mihin heidät laitetaan, jos heidät ”heitetään pois koulusta”? Kuka ottaa vastuun näistä pois heitetyistä?

Mitä tulevaisuudessa kohtaamme, jos siivoamme väärin käyttäytyvät ihmiset pois keskuudestamme ja luomme muureja ihmisten väliin, katkomme siltoja? Vastausta voi etsiä jo nyt sieltä, missä ääriajattelu on saanut sijaa.

 

Toisessa tilanteessa koululuokka kokoontuu ensimmäistä kertaa yhteen. Ammattitaitoinen opettaja harjoittaa tunnekasvatusta ensimmäisestä koulupäivästä alkaen. Luokassa opetellaan kohtaamaan kaikki rakentavasti, luodaan ystävyyttä ja harjoitellaan myös pysymään ystävyys- ja kaverisuhteissa.

Rakennetaan myönteistä tunneilmapiiriä erilaisten tehtävien ja työtapojen avulla. Opetellaan koskettamaan toista kauniisti ja arvostavasti, harjoitellaan kuuntelemaan kaikkien ajatuksia ja kokeillaan erilaisia keinoja osoittaa myötätuntoa toisille.

Luodaan luokkaan niin vahva yhteenkuuluvuuden henki, että kiusaaminen ei ehdi edes alkaa. Hoidetaan pienet asiat yhdessä, jotta niistä ei tule isoja asioita. Opetellaan anteeksipyytämisen ja antamisen taitoa, keskustellaan kipeätkin asiat avoimesti porukalla. Luodaan luokkaan välittämistä, annetaan oppilaiden kiintyä toisiinsa.

Sitä esimerkiksi on tunnekasvatus.

 

Olen toteuttanut tunnekasvatusta jokaisen oppilasryhmäni kanssa. Ei se varmaan ihan väärin ole mennyt, jos yläkouluun siirtyneet oppilaat (nykyiset teinit) pysähtyvät käytävällä juttelemaan ja muistelevat, miten ”meillä oli aina silloin tosi hyvä yhteishenki, kun sä olit meidän opettaja.”

Tai kun useampi yliopistossa työskentelevä opettajankouluttaja tai tutkija laittaa luokkavierailunsa jälkeen viestiä: ”Teidän luokassa oli niin ihana tunnelma, että olisin halunnut jäädä sinne koko päiväksi.”

Miksi tämä tunnekasvatuksen toteuttaminen on vaihtoehtona huonompi tai hömpötystä? Miksi olisi parempi antaa kiusaamisen ryöpsähtää ensin ja sitten sulkea väärin käyttäytyneet lapset tai nuoret pois kouluyhteisöstä?

En pyri edes ymmärtämään tämän kaavan taustalla olevaa ajattelua, vaan jatkan työtäni tunnekasvatuksen eteen. Siihen kannustaa jokainen rakentavaan ystävyyteen päätynyt lausahdus oppilaiden suusta.

”Ope, huomasitko miten hyvä mieli meille kaikille tuli, kun nähtiin, että noi pyysi ja antoi anteeksi toisilleen? Kaikkia alkoi hymyilyttään.”

”Miksi kukaan ei ole aiemmin sanonut, että Valtteri on noin mukava? Mä olisin jo aiemmin halunnut ystävystyä sen kanssa, mutta en ollut tajunnut.”

"Mä silloin ekana koulupäivänä ajattelin meidän luokan Aavasta, että se on jotenkin vähän outo ja sanoin sille tyhmästi, mutta sitten mä olen oppinut ymmärtämään, että on erilaisia ihmisiä ja Aava on mun mielestä nykyään tosi kiva."

 

Kerran eräs pitkään yksinäisyyttä kokenut oppilas alkoi uusien, tunnekasvatukseen perustuvien työtapojen myötä luottaa toisiin ja ilmaista enemmän ajatuksiaan sekä tunteitaan toisten nähden ja kuullen. Muut oppilaat huomasivat, että aiemmin herkästi yksin jäänyt oppilas onkin hauska ja kiinnostava. Oppilas sai itsevarmuutta ja myönteistä vastakaikua toisilta.

Lopulta tuli myös päivä, jolloin toinen (hyvin erilaisella statuksella varustettu) oppilas jäi luokkaan viivyttelemään, jotta sai sanottua tälle aiemmin ehkä myös kiusaamalleen luokkakaverilleen tärkeän kysymyksen.

”Tuutko tänään koulun jälkeen meille?”

Opettajana sain todistaa näiden kahden alkavaa ja jatkuvaa ystävyyttä. Sain todistaa luokkahuoneen poikki vaihdettuja hymyjä ja tuikkivia katseita. Tällaiset tilanteet riittävät todistamaan, että tunnekasvatus tuottaa hyvää.

Tunnekasvatuksella on merkitystä.