Kasvata lentämiseen tarvittavia voimia

 

 

Eilisessä koulutuksessa joku opiskelijoista esitti kysymyksen, jota mietin pitkin iltaa. Hän kirjoitti jotenkin näin: ”Opettajana täytyy olla vahva, jotta jaksaa ottaa oppilaiden tunnekokemuksia vastaan. Miten sisäistä varmuutta voisi lisätä?” Miten valtavan tärkeä kysymys!

Luulenpa, että tämä on kysymys, jota jokainen valmistuva opettaja jollain tasolla miettii. Samalla kysymykseen ei varmaan ole yhtä oikeaa vastausta. Sisäiseen varmuuteen tuskin on myöskään mitään oikotietä: tietyt tilanteet ja teemat täytyy käydä läpi, jotta sisäinen varmuus niiden myötä voi kasvaa. Tulee mieleen tarina kotelosta ja pojasta, joka sääli kotelosta kuoriutuvaa perhosta. Poika auttoi perhosen ulos kotelostaan, mutta perhosesta tulikin lentokyvytön. Koska sen ei annettu pyristellä kotelosta ulos, se ei myöskään saanut kasvattaa lentämiseen tarvittavia voimia.

”Miten kehitän omaa tunnekyvykkyyttä” oli myös otsikkona eilisen koulutukseni loppupuolella. Kannustin opiskelijoita tekemään omassa elämässä omien lähimpien ihmisten kanssa pikkuhiljaa tekoja, jotka vahvistavat kokemusta itsestä ihmisenä, joka pystyy toimimaan rakentavasti ja omaa sekä toisten hyvinvointia edistävästi – myös tunnetapahtumien aikana. Mitä tällaiset teot voisivat sitten olla? Ne ovat niitä tekoja, joissa vaaditaan rohkeutta. Pieniä asioita, joiden myötä valaistaan pimeitä nurkkia ja mennään kohti tuntematonta.

Jokaisella meillä on joku asia, joka pitäisi hoitaa. On joku puhelu, joka pitäisi soittaa tai viesti, joka pitäisi lähettää. Ehkä joku keskustelu, joka olisi pitänyt käydä jo vuosia sitten. Tee se nyt. Soita se puhelu, tai käy se keskustelu. Tai laita prosessi mielessäsi liikkeelle, ja palaa toteutukseen, kun olet valmis. Jos tunnistat sisälläsi tärkeät sanat, jotka vielä ovat sanomatta, niin päästä ne ulos nyt. Jos on vaikea aloittaa, tässä muutama virke alkuun pääsemiseksi:

”Kuule, olen jo kauan halunnut sanoa sinulle, että…”

”Tätä on vähän vaikea kertoa enkä tiedä, miten kertoisin, mutta…”

”Voi olla, että alan itkeä, kun sanon tämän, mutta haluan silti sanoa…”

Harjoittelemalla tunnekyvykkyyttä omissa lähisuhteissa, saat samalla taitoja, joita tarvitset muilla elämän osa-alueilla. Itse kirjoitin noin 23-vuotiaana kotiin kirjeen, jossa kerroin siitä kivusta, jota tuolloin sisälläni kannoin. Tein kolmea eri työtä, jotta tuntisin kelpaavani isälleni. Jokin vääristynyt uskomus minussa luulotteli, että on oltava ahkera, jotta saan kokea olevani isälle rakas. Kun menin seuraavan kerran kotiin, isä sanoi ”Jutellaanpa siitä kirjeestä, jonka lähetit.”

En muista oikeastaan tuosta keskustelusta juuri muuta, kuin isän seuraavat sanat. Ne ovat kannatelleet minua joka päivä tähän asti. Aina kun tarvitsen, kaivan ne muistoistani esiin ja koen sisälläni sen saman rauhan ja onnen. Olen ikuisesti kiitollinen sille 23-vuotiaalle Sannalle, joka kirjoitti sen kirjeen.

Olin kai siihen mennessä jo menettänyt niin monta ihmistä liian äkillisesti, jotta tiesin ettei ylimääräisiä hetkiä välttämättä ole.

Rakenna yhteyttä, rakenna siltaa. Pyri elämään omien tunnekokemusten kanssa rakentavasti. Uskalla olla toisten nähden haavoittuvainen. Astu areenalle, siellä on muitakin. Voi olla, että joudut kestämään häpeää tai voi olla, että sinut torjutaan. Mutta voi myös olla, että kaikki muuttuu entistä paremmaksi. Voit saada kokemuksen, joka rakentaa sinuun sisäistä varmuutta. Ehkä keskustelu ei lähdekään liikkeelle, mutta saat ainakin huomata, että sinussa olisi voima mennä kohti jotain kipeääkin.

Jotta saisit rohkeutta, kerron myös ne sanat, jotka mun isä silloin vuosia sitten sanoi: ”Sanna, minä rakastan sua aina. Sun ei ikinä tarvi tehdä mitään sen eteen, että rakastaisin sua. Vaikka et opiskelisi yhtään ammattia tai tekisi ikinä töitä, rakastaisin silti. Sinä olet meidän rakas lapsi, ja me rakastetaan sua aina.”

Onneksi lähetin sen kirjeen. Ajatella, että olisin voinut jäädä myös ilman noita sanoja!