Tunnekasvatus koulussa

 

Valmistuin luokanopettajaksi ja kasvatustieteiden maisteriksi kesäkuussa 10 vuotta sitten. Olin saanut hyvän koulutuksen ja tiesin, että tämä on mun juttu. Onneksi sain kuitenkin paperit keskellä kesää, ja olin siksi auttamatta myöhässä työnhausta. Elämällä oli mun varalle kiertoreitti.

Olin tehnyt gradun oppilaan surun käsittelemisestä koulussa, ja olin tuolloin kokenut elämäni ensimmäisen flow-kokemuksen. Aihe oli niin kiinnostava, ja koin sen niin tärkeänä, että unohduin tiedekunnan tietokoneluokkaan ilta toisensa jälkeen.  

Tutkimuksen pariin ajoi myös omat muistikuvani koulusta; olinhan ollut (ja serkkuni ja sisarukseni) useita kertoja koulussa surevana oppilaana.

Kun gradu oli valmis, juhlat juhlittu, tuli elokuu. Koulujen alkamisen kuukausi. Se sama kuukausi, jolloin astelin oululaiseen hautaustoimistoon. Olin tsempannut itseäni kovasti etukäteen. Silti aloin itkeä jo, kun sanoin ensimmäiset sanat. ”Tilaisin kukkaseppeleen…pienen tyttövauvan…hautajaisiin...” 

Ei minusta olisi ollut siitä muutaman päivän päästä ottamaan vastuuta 24 ekaluokkalaisesta. 

Sen syksyn ajan minua tarvittiin muualla; siellä missä enkeli oli vieraillut ja kantanut pikkuisen tyttövauvan suoraan taivaaseen.

 

Mutta suru vei silläkin kerralla jonnekin. Minut se vei tutkimuksen maailmaan. Ensimmäinen valmistumisen jälkeinen työpaikkani olikin yliopisto; minusta tuli erään hankkeen tutkimusapulainen sillä sopimuksella, että saan lähteä opettajan hommiin sitten, kun sopiva tilaisuus tulee. Tutkimusapulaisen mielessä syntyi ajatus: sitä lapsen surua ja niitä kipeitä tunteita pitäisi vielä vähän penkoa. Puhuin aiheesta monien opiskelukavereiden ja tutkijoiden kanssa pitkin syksyä. Kaikki kannustivat, ja sanoivat, että ilman muuta lähdet jatkamaan siitä aiheesta. Ja kun sitten loppusyksystä otin vastaan ensimmäisen opettajan paikkani, haaveilin edelleen, että jonain päivänä minusta tulisi tutkiva opettaja.

Tuolloin olen kirjoittanut ensimmäiseen tutkimussuunnitelmaani: ”Luokanopettajan työhön siirtyessäni olen havainnut entistä selkeämmin, että oppilailla on hyvin vähän keinoja ilmaista kipeitä tunteitaan. Koulussa sattuu päivittäin monenlaisia tilanteita, jotka menevät ohi nopeasti ja niissä ilmenneet käsittelemättömät tunteet ikään kuin kasautuvat luokkahuoneen seinustoille hankaloittamaan luokassa liikkumisen vapautta.”

Muistan, kun vertasin noita käsittelemättömiä tunnekokemuksia isoiksi kivenmurikoiksi, joita niin opettaja kuin oppilaat sysäävät luokan reunoille ja väistelevät niitä. Yrittävät olla, kuin niitä ei olisikaan. Ajattelin silloin, että kouluihin tarvitaan tunnekasvatusta. En ollut koskaan kuullutkaan sitä sanaa, luulin keksineeni sen itse, kunnes aloin ahmia tunnetutkimusta (silloin vielä aika vähäistä) ja löysin käsitteen muistaakseni Daniel Golemanin kirjoista. Ilahduin.

 

Tässä välissä on pakko hypätä monta kuukautta, vuotta ja työpaikkaa eteenpäin, koska muuten tulisi liian pitkä teksti. Minussa heräsi hirveä nälkä oppia opettajuutta ja opettajankouluttamista. Siirryin kentältä yliopiston kouluun. Sain tehdä rakastamaani työtä eri puolilla Suomea ja oppia, oppia, oppia. 

Väitöskirjan ohjaajani huhuili usein perääni, mutta minä halusin työntää kädet saveen ja opetella tuntemaan koulun arjen elokuusta toukokuuhun, ekalta ysille ja korkea-asteelle. Täysillä, pinaattikeittopäivistä juhlahetkiin ja vanhempainilloista opetusharjoitteluiden kehittämiseen.

Vaikka kyllä minä opiskelin paljon myös akateemisella tasolla. Luin neurobiologien määritelmiä tunteista ja emootioista, opiskelin sokraattista pedagogiikkaa ja ryhmän ilmiöitä. Luin valtavat määrät artikkeleita, joissa käsiteltiin tunteita, niiden kanssa elämistä filosofian, psykologian ja neurobiologian näkökulmista. Kävin kasvatustieteen päivillä, kiertelin tutkimusta tekevien ympärillä.

Tunnekasvatus piti minut koko ajan otteessaan myös opiskelijoiden myötä. Puhuin siitä opetusharjoitteluissa usein ja vähitellen opiskelijat alkoivat kysellä: ”Voisitko puhua muillekin kuin meille?” Alkoi tulla myös viestejä: ”Minua kiinnostaisi tunnekasvatus graduaiheena, voisitko auttaa…?”

 

Mutta sitten tuli kevät 2018 ja jokin alkoi kutsua uudella tavalla. Halusin uusia jatko-opiskelupaikkani ja laittaa asiat kuntoon. Mietin, että jos ei nyt, niin koska? 8 vuotta kädet savessa tuntui olevan riittävä määrä siihen, että uskaltaisin sanoa jotain. Tuli tunne, että pitäisi laittaa kädet suun eteen ja huudella ”Olisiko teillä hetki aikaa puhua kanssani tunnekasvatuksesta?” 

Viime syksynä paikallinen ainejärjestö pyysi, että kouluttaisin opiskelijoita tutkimusaiheestani. Koulutus tuli vartissa täyteen ja järjestimme sen kaksi kertaa.

Olin silti pitkään epävarma ja epäilin, ettei osaamiseni riittäisi väitöskirjaan. 

Mutta se sama kysymys vainosi edelleen: ”Jos ei nyt, niin koska?”

 

Viime keväänä, kun muu Suomi vaipui koronahiljaisuuteen, minä levitin paperini olohuoneen lattialle ja annoin mennä. Sieltä se tuli taas, flow. Heittäydyin aikuiskoulutustuen turvin opintovapaalle ja nautin jokaisesta hetkestä. Tohtoriopinnoista on 28/30 kasassa ja se pikkujuttu (väitöskirja) vain puuttuu.

Tutkimukseni analyysi on edelleen kesken, mutta olen siinä vaiheessa, että tutkimuksesta muille kirjoittaminen voisi tehdä sen edistymiselle hyvää. Sitä paitsi minä olen kaivannut kirjoittamista, muutakin kirjoittamista kuin tieteellistä tekstiä.

Tänä syksynä palasin työpaikalleni töihin, kädet saveen ja käsidesiin. Pian koulun alkamisen jälkeen sain viestin SOOLilta; sana viime syksyn tunnekasvatuskoulutuksista oli kiirinyt ja nyt koulutusta pyydettiin kaikille SOOLin jäsenille. Webinaari on ensi viikolla.

 

Tällä viikolla koulujen arjesta on uutisoitu järkyttäviä asioita. Uutisoinnin myötä tunnekasvatuksesta on puhuttu myös eduskunnassa. Entinen työkaverini käytti aiheesta loistavan puheenvuoron ja painotti sitä kaikista tärkeintä: ”Tunnekasvatuksen tulee olla osa opettajankoulutusta.”

Ajattelin silloin 10 vuotta sitten, että jos joskus joku muukin puhuu tästä, tavoitteeni on saavutettu. Puhuin tänään ohjauspuhelua väitöskirjan ohjaajani kanssa ja iloitsimme yhdessä siitä, että tunnekasvatus on tänä syksynä ottanut ilmaa siipiensä alle.

Mitä se tunnekasvatus sitten on? Sitä määrittelen tutkimuksessani. Tällä hetkellä tutkimuksessani tunnekasvatus näyttäytyy toimintana, jonka tavoitteena on kehittää lapsille kyky käsitellä ja lähestyä sekä omia että toisten tunnekokemuksia rakentavasti ja oppimista edistävästi. Tämä on hyvin lavea määritelmä, mutta se mitä tunnekasvatus on esimerkiksi opettajan toiminnassa, selkiytyy kunhan saan analyysiäni vähän eteenpäin.

 

Olen ihan kohta ensimmäisen blogikirjoitukseni lopussa. Sitä ennen pitää kertoa vielä tunnelmia sieltä ruohonjuuren tasolta. Aina välillä opettajan työssä on viikkoja, kuukausia ja vuosiakin, jolloin tavoitteita ei saavuteta. Työ tuntuu joskus (aika harvoin kyllä, mutta joskus) turhalta, merkityksettömältä.

Mutta sitten on niitä päiviä, kuten tänään, jolloin lähimpien työkavereiden kanssa pyyhitään ilon kyyneleitä. Sydämessä tuntuu valtavaa kiitollisuutta ja liikutusta siitä, että jokin edistysaskel on tapahtunut. Yksi sellainen edistysaskel on tänään otettu. Kun mietin sitä, saan aina uudelleen kyyneleet silmiini.

Ja kun pyyhin päivän 38 ilonkyyneleet, se sama kysymys nousee taas. ”Jos ei nyt, niin koska?” Koska tänään on juuri oikea päivä kirjoittaa ensimmäinen teksti sivulle ”Tunnekasvatus koulussa.” Koska jos joku muu on ollut niin rohkea, niin kyllä minäkin olen.

Se oli tässä, ensimmäinen julkinen kirjoitukseni tutkimusaiheesta. Voihan olla, ettei tästä tule yhtään mitään. Sitä ei tiedä, jos jättää yrittämättä. Mutta voi myös olla, että tulee väitöskirja. Voi olla, että sen edistymisen myötä muitakin tekstejä. Pidetään ensin se webinaari ja sitten jatkan taas analyysiä. Koska juuri nyt on hyvä hetki.

Rakkaudella,

Sannanne

SOOLin jäsenet voivat ilmoittautua mukaan ensi viikon webinaariin tästä:

https://www.sool.fi/tapahtumat/valtakunnalliset/tunnekasvatus-webinaari/

 

Eduskunnassa pidetty puheenvuoro, johon viittasin, löytyy tästä:

https://www.facebook.com/watch/?v=1571003609769531&extid=2hJyL1xRzAxip41H